Mun elämässä oli ihminen, joka sai mut huonoinakin hetkinä hymyilemään pelkällä hymyllään. Ihminen, joka oli mun vierellä ihan vauvasta asti. Ihminen, joka oli paras opettaja mulle asiassa kuin asiassa. Nukku mun vieressä, kun en uskaltanut vielä nukkua yksin. Kanto mut sänkyyn nukkumaan jos nukahdin sohvalle. Teki mulle hyvää ruokaa. Vei mut yleisurheilu treeneihin. Kannusti mua juoksukilpailuissa. Vei mut lääkäriin kun lensin nokka edellä päin siltaa kun painoin pyöräillessäni etujarrua alamäessä. Halas mua ja oli mun lähellä. Leikki mun kanssa. Teki mulle hiekkalaatikon ja pituushyppy paikan. Pelas mun kanssa fudista kaatosateessa nurmikolla, vaikka äiti huuti, että koko kämppä on ihan nurmikossa. Heitti mun kanssa surkeeta läppää. Suojeli mua niin, ettei mun tarvinnut ikinä pelätä mitään hänen vieressään. Pyyhki mun kyyneleet kun itkin. Opetti hyppäämään mut laiturilta jo 2-vuotiaana, kun muut ikäset muksut oli kellukkeet päällä rannassa. Kun kaatusin fillarilla, hän putsasi mun jalat ja laittoi laastarit. Sanoi mulle aina, että rakastaa mua enemmän kun ketään muuta. Kävi mun kanssa urheilemassa ja opetti mut ylipäätänsä rakastaa urheilua. 

Nyt kaikki on toisin. Nykyään se on mulle paras opettaja siinä, miten ollaan maailman huonoin isä.