Mun elämässä oli ihminen, joka sai mut huonoinakin hetkinä hymyilemään pelkällä hymyllään. Ihminen, joka oli mun vierellä ihan vauvasta asti. Ihminen, joka oli paras opettaja mulle asiassa kuin asiassa. Nukku mun vieressä, kun en uskaltanut vielä nukkua yksin. Kanto mut sänkyyn nukkumaan jos nukahdin sohvalle. Teki mulle hyvää ruokaa. Vei mut yleisurheilu treeneihin. Kannusti mua juoksukilpailuissa. Vei mut lääkäriin kun lensin nokka edellä päin siltaa kun painoin pyöräillessäni etujarrua alamäessä. Halas mua ja oli mun lähellä. Leikki mun kanssa. Teki mulle hiekkalaatikon ja pituushyppy paikan. Pelas mun kanssa fudista kaatosateessa nurmikolla, vaikka äiti huuti, että koko kämppä on ihan nurmikossa. Heitti mun kanssa surkeeta läppää. Suojeli mua niin, ettei mun tarvinnut ikinä pelätä mitään hänen vieressään. Pyyhki mun kyyneleet kun itkin. Opetti hyppäämään mut laiturilta jo 2-vuotiaana, kun muut ikäset muksut oli kellukkeet päällä rannassa. Kun kaatusin fillarilla, hän putsasi mun jalat ja laittoi laastarit. Sanoi mulle aina, että rakastaa mua enemmän kun ketään muuta. Kävi mun kanssa urheilemassa ja opetti mut ylipäätänsä rakastaa urheilua. 

Nyt kaikki on toisin. Nykyään se on mulle paras opettaja siinä, miten ollaan maailman huonoin isä.

 

Niinkuin edellisessä postauksessa mainitsin pienimuotoisesta syömishäiriöstä, joka oli aiemmin.. 

Kaikki alkoi siitä kun innoistuin treenaamisesta vähän liiakseen ja päätin vihdoin oikeesti tehdä myös ruokavaliolleni jotain, että en mätä paskaa suuhuni ja treenaa kovasti, koska se ruokavalio on miltein tärkemäpi osa kun se liikunta. 

Yhtäkkiä vain kokoajan jäi enemmän ja enemmän ruoka-aineita pois ruokavaliosta ja lopulta söin vaan salaattia, raejuustoa, kevytmehukeittoa, hedelmiä, vihanneksia, kanaa, marjoja sekä puuroa. Jätin lisäravinteetkin pois, koska onhan niissä kaloreita aika huimasti. Yritin välillä myös oksentaa syömäni ruuat, mutta ei ollut mun juttuni.

Liikunta alkoi lopulta tuntua pakkopullalta ja samalla olo muuttui kokoajan vain negatiivisemmaksi. Ihoni kalpeni ja kasvot kapenivat älyttömästi. 

Laihduin 8-9kg. Sain aikapaljon kuittailua siitä, että mihin reiteni,pyllyni,kasvojen pyöreys sekä rintani ovat kadonneet.. 

Lopulta päätin ryhdistäytyä. Ajattelin pysyväni samassa painossa, että en halua painavani yhtään enempää. Mut ei se mennyt niinkuin piti, lihakseni alkoivat kasvaa takaisin ja samalla tulla vähän sitä ylimäärästäkin. 

En mä mikään lihava ole, enkä yhtään ylipainoinen. Oon normaalipainoinen sekä kokoinen. Vaikkei musta tunnu yhtään siltä. Ei ollenkaan. 

Mun vointini on tällä hetkellä suoraansanoen aika paska. 

Haluan taas pudottaa muutaman ylimääräisen kilon, menettämättä lihaksiani. Mä aijon tehdä sen, mä haluan tehdä sen. Musta tuntui liian paskalta kuulla, että oon lihonut. Mä en halua kuulla sitä enää..koskaan. 

 

 

Okei tästä blogista luin alunperinkin paikan jonne avaudun asioista ilman, että kukaan ei saa tietää kuka olen.

En edes tiedä mistä alottaa, on niin paljon sanottavaa. Elämä potkii päähän, joskus vähemmän ja joskus enemmän. Välillä voi tuntua, että ei jaksa enää. Välillä tuntuu, että rakastaa elämää. Mut pitää muistaa aina se, että elämä olisi tylsää ilman vastoinkäymisiä. 

Mulla on maailman paskin itsetunto, ihan oikeesti. Joka kerta kun joku antaa negatiivisen kommentin, muhun sattuu, vaikka en näytä sitä. Eniten ehkä sattuu kommentit mun ulkonäöstä, ei niinkään ne mitkä liittyy jotenkin mun sisäiseen olemukseen. En oo ihan varma, että miks just mulla on näin paska itsetunto, kai siihen myös liittyy se, että pienestä asti oon kuullut paskoja kommentteja mun äitiltä.

     Meijän perhe-elämä on ollut täyttä helvettiä. Pienestä asti oon kulkenut kertomassa vuorotellen vanhemmalleni mitä toinen vanhempi käski sanoa hänelle. Mun porukoiden yhdessäoloon ei oo siltikään liittynyt väkivalta, vaikka aina oletetaan, että vasta sitten perhe-elämä on helvettiä kun siihen liittyy fyysinen väkivalta. Mut ei, ei se mene niin. Tää on ollut henkistä helvettiä. Ei pidä siltikään unohtaa, että on meillä ollut myös hyviäkin hetkiä, vaikka välillä ne tuppaa unohtamaan ja miettii vaan ja ainoastaan sitä pahaa mitä on tapahtunut. 

     Lopulta mun porukat tajus sen, että heidän yhdessäolosta ei tule yhtään mitään. Olin aina toivonut sitä, että he eroaisivat, mutta ei se sit niin mukavaa ollutkaan kun se tapahtui ja se tuli aivan puskista. Ei mulle edes kerrottu siitä ja siitä tulen ikuisesti olemaan katkera. En kerro miten se paljastui, jottei kukaan tuttu tajuaisi kuka tätä kirjottaa..

     Molemmat mun porukoista löysi uudet kumppaninsa. Vaikuttivat kummatkin mukavilta ja tutustumisen arvoisilta ihmisiltä. Ei aikaakaan, kun toisesta paljastui sekaisin oleva narsisti. Siitä asti olen toivonut, että he eroaisivat. Mut ei, kaikki muuttui kokoajan vain pahemmaksi.. Ensin kihlat ja lopulta naimisiinmeno. Sit alko menemään kokoajan vaan huonommin just sen vanhemman kanssa, joka oli miulle pienestä pitäen se kenen luokse aina juoksin ekana kun tuli töistä kotiin. Hän oli mulle kaikki kaikessa. Ajattelin aina nuorempana, että jos hän joskus hylkää minut, minulla ei ole enää yhtään mitään. No toisestakin paljastui lopulta myös huono piirre ja se oli alkoholismi.. Ekaksi tuli muutaman päivän putkia, lopulta viikon ja lopulta pyörähti toinenkin viikko ja lopultahan tuli ne kuukausien putket. Mut silti mä rakastan sitä, enemmän kun mun toista vanhempaa. Kai se johtuu siitä, että hän ei ole koskaan hylännyt mua. Rakastaa mua enemmän kun mun toinen vanhempi ja se tieto jos joku sattuu, vaikka onhan se tavallaan hyvä asia. 

     Parinvuoden päästä sain pikkusisaruksen.. Olin niin onnellinen ja oli mahtavaa ensimmäistä kertaa ottaa se pienokainen syliin. Olin varma, että minusta tulee paras isosisko koskaan ja lopetan kaikki hölmöilyt/sekoilut hänen takiaan, ettei hän koskaan tulisi seuraamaan minun jalanjälkiä.. Ja paskat,  en mä siihen pystynyt. Tottakai en mitään idioottimaista hänen edessään koskaan ole tehnyt enkä tule tekemäänkään, jos me edes koskaan enää tavataan. 

    Myöhemmin vielä taistelin pienimuotoisen syömishäiriön kanssa.. Se oli aivan perseestä, että piti laskea kaloreita ja liikunnan polttamia kaloreita, ettei vahingossakaan söisi yli kulutuksen, vaan jättäisi ruuan kalorit n.1000kcl päivässä ja välillä johonkin 700-800kcl. Kyllähän siinä kiloja rapisi ihan hyvin, mutta vasta saadut hyvät lihakset myös. En mä koskaan pahasti syömishäiriöön sairastunut, vaan puolvuotta kärsin vähän. Edelleen mun tekee mieli alkaa laihduttamaan, vaikka olen normaalipainossa. Monesti käy mielessä, että pitäisikö taas.. Mutta ei, en halua tehdä liikunnasta pakkomiellettä, haluan tehdä sitä koska rakastan sitä, en siksi, että laihdun. 

Matkan varrella on sattunut, vaikka mitä ja vielä tulee sattumaankin. Mutta tää teksti ei loppuis koskaan, jos kertoisin kaiken tai edes puolet. Mut mulla löytyy muutama ajatus ja neuvo, minkä haluaisin jakaa myös muille nuorille.

Viettäkää aikaa perheenne kanssa, 

Kunnioittakaa heidän mielipiteitään,

Vaikka esim. kotiintuloajat, voivat tuntua teistä turhilta, ei vanhemmista. Se vain kertoo, että vanhempasi välittävät sinusta eikä halua, että riekut yömyöhään jossain tekemässä ties mitä typerää.

Rakastakaa perhettänne, ja mikä tärkeintä näyttäkää se ihan oikeesti, se on asia mitä mä kadun tosi paljon, en sanonut tai näyttänyt perheelleni aiemmin ikinä, että rakastan heitä. Vasta nyt jälkeenpäin, eikä se enää muuta yhtään mitään.

 

 

Sinä joka nyt luet tätä, älä koskaan unohda, että sinua tarvitaan täällä. Sinä olet paras sinä, mitä voi olla. Ei kukaan voi olla parempi sinä, kun sinä itse olet. Oot arvokas tollaisena kun olet. Jos joku kohtelee sua huonosti, unohda hänet, kuulostaa helpolta, mutta ei välttämättä ole todellakaan helppoa, mutta yritä edes. Ei hän ole ansainnut sinua elämääsi, jos kohtelee sinua paskasti. Muista myös itse kohdella muita mahdollisimman hyvin. 

Pidä huoli itsestäs ja auta niitä, jotka tarvitsevat apua. Älä jätä ketään yksin.